Instagram

KOLUMNI: Liika suunnittelu pilaa kaiken

Jos aina vain suunnittelee ja suunnittelee, voi jäädä helposti paitsi monista mielenkiintoisista hetkistä elämässä. Kuva: Sonja Langford

Istun Helsingissä Kinopalatsin aulassa ja minua ketuttaa: elokuva, johon olin menossa, onkin jo myyty loppuun. Juoksin rinkka selässä toiselta puolelta kaupunkia varta vasten leffan takia.

Olisit varannut lipun ennakkoon, kuulen äänen kummittelevan pääni sisällä. Joo, olisi ehkä pitänyt, mutta kun en ollut vielä tunti sitten täysin varma, mitä haluan tehdä, tiuskaisen sille takaisin.

Oma vikasi. Älä valita, sättivä ääni jatkaa.

Pakko kai se on hyväksyä. Mutta olen vain lopen kyllästynyt suunnittelemaan ihan kaikki asiat etukäteen ja ottamaan paineita aikatauluista.

Oletko huomannut, että sen jälkeen, kun netti ja älykännykät löivät läpi, on suunnittelun määrä kasvanut eksponentiaalisesti? Annas kun selitän.

Kun kuusitoistavuotiaana halusin vaikka Eurasta Tampereelle, menin bussipysäkille odottelemaan seuraavaa bussia, maksoin lippuni kuljettajalle ja huristelin tyytyväisenä perille. Takaisin tulin sitten, kun rokkikeikka oli ohi: ehkä kello kahdentoista yöbussilla, tai sitten seuraavalla. Joustavaa ja kivaa; ei ennakkolippuja ja kiirepaniikkia.

Mutta nyt ihan kaikki biljetit on hankittava ennakkoon. Jos et ole ajoissa liikenteessä, jäät rannalle ruikuttamaan. Oli se sitten Lady Bird -leffa tai Ruisrock.

"Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Mikä hirvittävä sananlasku."

Ärsyttää, että yhteiskuntamme on vahvasti suunnittelijoiden puolella. Kuin vapaassa haahuilussa olisi jotain pahaa. Jos jotain haluaa, se on hankittava hitsisti etukäteen.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Mikä hirvittävä sananlasku. Itse kuulun niihin, joita loputon suunnittelu uuvuttaa niin pitkälle, että into koko asiasta lopahtaa ja sitten homma jää tekemättä - tai sen hoitaa vähän puolivillaisesti.

Siskon polttareita järjestäessä on todella tajunnut myös sen, kuinka erilaisia suunnittelijoita ihmiset ovatkaan. Kun omasta mielestäni olemme hyvässä vaiheessa ja melkein kaikki asiat ovat jo kondiksessa, on toinen kovassa stressissä niistä kaikista asioista, jotka ovat vielä tekemättä.

Mutta toisaalta, olisinko ollut huolettomampi, jos olisin varannut leffalippuni ennakkoon? Ehkä, sillä kyllä suunnittelukin turvaa luo, sen myönnän.

Kalenteri pitäminen tyhjänä vaatii sekin opettelua. Kuva: Jazmin Quaynor

Ja on minussa sekin puoli, joka todella suunnittelee kaikki pilkun tarkkaan.

Epäilen olevani matkustuskaverina todella ärsyttävä, sillä haluan aina niin sanotusti maksimoida aikani: turhaudun helposti, jos koen, että aika kuluu ei oikein mihinkään järkevään.

Opettelen edelleen sanomaan ei ja sitä, että kalenterin pitäisikin tyhjänä. Välillä on vaikeaa antaa itsensä hyväksyä se, että myös pelkkä chillailu on ok.

Ja juuri sitä chillailua opettelin myös pääsiäislomallani Helsingissä. Ai että, kun oli ihanaa tutustua pääkaupunkiin niin, ettei ollut kiire yhtään mihinkään.

Tai no, kyllä kiire joka tapauksessa löysi perille. Elokuva kun alkaa tiettyyn aikaan, oli minulla siihen ennakkolippua tai ei.

"Jos olisin suunnitellut kaiken, en olisi löytänyt itseäni afrikkalaisista bileistä tai saanut laulaa liettualaisia kansanlaulukaanoneita pimenevässä Helsingin illassa."

Mutta mitäs tässä ennakkosuunnittelijoiden yhteiskunnassa sitten pitäisi tehdä, jos on enemmänkin sellainen hetkessä elävä persoona, joka mielummin hyökkää uutta päin ja ratkoo ongelmatilanteita vasta sitten, kun niitä ilmenee?

No silloin on juurikin opittava käsittelemään näitä pettymyksen tuntemuksia. Kun istut leffateatterin aulassa ja v*tuttaa.

Mutta jos olisin suunnitellut kaiken ja orjallisesti edennyt suunnitelmani mukaan, en olisi löytänyt itseäni afrikkalaisista bileistä tai saanut laulaa liettualaisia kansanlaulukaanoneita liettualaisen matkaajan kanssa pimenevässä Helsingin illassa nuotiotulten ympäröimänä.

Juuri tällaiset hetket kuitenkin ovat sitä henkistä pääomaa, jota ei suunnitelmilla voi saavuttaa, vaikka kuinka halusisikin.