Instagram
Rauma

KOLUMNI: Työpaikan miespuolinen toimitusjohtaja pyytää naisalaisiaan meikkaamaan, pöyristyttävää

Määrittääkö työntekijän ulkonäkö sitä, minkälainen hän on työntekijänä? Kuva: Maija Männistö, Henrika Bäcklund

Toimistotyöntekijät saavat sähköpostin, jossa todetaan, että naisten tulisi meikata töihin eikä tennareita saa käyttää. Viestin on allekirjoittanut yrityksen toimitusjohtaja.

Eräs tennareita käyttävä työntekijä kysyy sitten toimarilta huolestuneena omista tossuistaan. Johtaja toteaa, että nämä kyseiset tennarit ovat ihan okei, koska ne ovat merkkikengät.

Koko tapahtumaketju kuulostaa puistattavalta, mutta on valitettavasti täyttä totta. Tämä kyseinen esimerkki sattui hiljattain tuttavalleni pääkaupunkiseudulla.

Kuinka voivat työntekijät sellaisessa työyhteisössä, jossa johto arvottaa heitä ulkonäön perusteella? Ja kuinka yleistä tapausesimerkin kaltainen toiminta Suomessa on?

 

Tarinan kuuleminen pulpautti pintaan ison kasan omia epävarmuuksiani: olenko työpukeutumisessa liiankin rento?

Työurani aikana olen oikeastaan aina ollut sellaisissa hommissa, joissa olen saanut vapaasti päättää, millaisissa vaatteissa töitä teen. Ja koska aamut ovat aina olleet minulle vaikeita, on meikkaus se asia, joka karsiutui aamuiselta to do -listaltani jo aika monen monta vuotta sitten. Ja olen joskus tuntenut siitä huonommuutta. Mutta miksi?

Eikä edes pitäisi! Päinvastoin.

Meikkiä on syytä käyttää hillitysti tai ei ollenkaan, jos haluaa lisätä uskottavuutta johtotehtäviin, paljastui skottilaisen tutkijaryhmän tutkimuksessa, josta Talussanomat kirjoitti viime viikolla.

Koehenkilöiden mielestä voimakkaasti meikatuilla naisilla oli heikommat johtajakyvyt kuin meikkaamattomilla. Samanlaiseen tulokseen päätyivät sekä nais- että mieskoehenkilöt.

Eikä niistä johtotehtävistä edes niin väliksi, mutta tutkimus todisti jälleen sen, että naisen ulkonäköön liittyviä stereotypioita on yhä. Ja että niillä on merkitystä siihen, kuinka vakavasti nainen otetaan työelämässä.

Ruokinko itse työkavereideni ulkonäköpaineita, jos kehun jonkun hienoja vaatteita? Tai kaunista meikkiä? Kuva: Joanna Kosnika

Juttelin työulkonäöstä kahden ystäväni kanssa, joista toinen on koko elämänsä ollut erilaisissa työtehtävissä, joissa on tarkkaan säädellyt työvaatteet. Toinen työskentelee tällä hetkellä kansainvälisissä asiakaspalvelutehtävissä, joissa on tärkeää näyttää siistiltä.

Omia ennakkoluulojani vastoin jälkimmäisen työnantajalta ei ollut tullut tarkkaa ohjeistusta hiuksista ja meikistä. Mitään kovin räikeää ei kuitenkaan katsottaisi hyvällä.

Omissa vaatteissa työskennellessä tuntuu vähemmän siltä kuin olisi työntekijänä vain osa koneistoa.

Toinen ystäväni puolestaan pohdiskeli, että työvaatetus luo tietynlaista yhteenkuuluvuutta työyhteisössä. Työvaatetus hyvin toteutettuna tukee työn arvokkuutta ja ammattimaisuuden tunnetta.

Mutta hän myös toteaa, että omissa vaatteissa työskennellessä tuntuu vähemmän siltä kuin olisi työntekijänä vain osa koneistoa.

 

Muutama kesä sitten kuljin työtehtävissä Porin keskustassa trikoisessa mekossa ja paikallisen ruokakaupan kulmalla silloin viihtynyt miesnelikko alkoi huudella perääni, että päälläni on yöpuku. Heidän mielestään silloinen asuni ei ilmeisesti ollut korrekti päivänvalossa käytettäväksi.

Onkin mielenkiintoista pohtia, mistä palasista itse kullekin muodostuu se mielikuva, mikä on tilanteeseen hyvää pukeutumista ja mikä ei. Varmasti meillä jokaisella on ollut niin yli- kuin alipukeutumisen hetkiä.

Missä on se taho, joka päättää, mikä on pukeutumisasteikon neutraali nolla: Media? Muotimaailma? Perinteet?

On väärin, että jo ala-asteella opetetaan lapsia siihen, että se miltä näytät, korreloi suoraan siihen, millainen olet.

Tiedän ala-asteen, jossa lapsia kiellettiin pukeutumasta kokomustaan ja samaten mustan kynsilakan käyttö meni kieltolistalle.

Näin aikuinen leimaa mustaan pukeutuvat jotenkin muita huonommaksi. On väärin, että jo ala-asteella opetetaan lapsia siihen, että se miltä näytät, korreloi suoraan siihen, millainen olet.

Niin, kyseessä taitavat ollaa vanhat päähänpinttymät siitä, mitä joku on tai ei ole. Tai oikeammin, mitä jonkun pitäisi tai ei pitäisi olla.

Esimerkki elävästä elämästä. Sosiaalisessa mediassa kiersi hetki sitten kuva pitkähiuksisesta ja pinkkiin talvivaatetukseen pukeutuneesta turkulaispojasta, joka oli matkustanut äitinsä kanssa linja-autolla. Kuljettaja ei suostunut uskomaan, että lapsi on poika, vaikka äiti näin hänelle useasti sanoi, vaan kuljettaja intti tämän käyttäneen jonkun muun bussikorttia.

Aika uskomatonta käytöstä, ainakin minusta.