Instagram
Rauma

Kun oikein innostuu, vuodessakin voi päästä mitalisijoille: "Kuvakilpailuihin osallistuminen on aika addiktoivaa"

Valokuvakilpailuissa on eri katergorioita, kuten mustavalkokuvat, värilliset kuvat ja muotokuvat, Samuli Jortikka kertoo. Kuva: Henrika Bäcklund

Valokuvassa kököttää Raumalla asuva italialainen taiteilija Enrico Mazzone, joka katsoo suoraan syvälle silmiin. Muuten varsin ilmeettömänä, otsa hieman kurtussa. Vahva kuva. Enkä ole ainoa, joka näin ajattelee. Kyseinen otos sai juuri 1st Kuopio Photo International -kilpailussa hopeaa. Ja samanvärisen mitalin myös Macedonia Photo 2018 -kisasta.

– Onnistumiset ruokkii sitä nälkää. Kuvakilpailuihin osallistuminen on aika addiktoivaa, Enricon muotokuvan kameran kennolle napannut raumalainen valokuvausta harrastava Samuli Jortikka naurahtaa. Jortikka kertoo pitävänsä ehkä eniten juuri sellaisista kuvista, joissa malli vain on – aitona.

– Tässä kuvassa en ole joutunut ohjaamaan ilmettä ollenkaan, vaan se on luonnollinen. Se, että ei ole ilmettä, on jo ilme.

Enrico-kuvalla Samuli Jortikka on voittanut useamman palkinnon ja kunniakirjan.

Minkälainen sitten on hyvä valokuva? Millä perustein valokuvat laitetaan kisoissa paremmuusjärjestykseen?

– Eri kisoissa on tietysti aina eri tuomarit, joista jokaisella on se oma mielenmaisemansa, jonka mukaan valitsee. Kuvien katsominen on aika subjektiivinen kokemus.

Se, millaiset kuvat pärjäävät, riippuu monesti myös kilpailumaasta – ja eri vuosina voi olla vallalla eri kuvatrendit.

Jortikka itse kokee hyvän kuvan olevan sellainen, jossa on jotain, johon silmä tarttuu. Jotain, mitä pysähtyy katsomaan. Jotain ihan yksinkertaistakin.

Ballet-nimisellä kuvallaan Samuli Jortikka kisasi 2nd Nordic International Circuit 2017 -kisassa.

Studiossa kuvaamisesta Jortikka pitää sen takia, että siellä saa työskennellä rauhassa.

– Ulkona, kun näet jonkun mielenkiintoisen tilanteen, se onkin mennyt jo.

Jortikka mainitsee useampaan otteeseen sanan rauha ja sen monet johdannaiset. Kuvaaminen taitaa olla hänelle keino rentoutua, jokseenkin meditatiivista puuhaa. Mies nyökyttelee varovaisesti uteluuni.

– Kuvaan aina silloin, kun tuntuu siltä. Se ei ole väkinäistä tai pakkoa. Studiokuvaaminen on hallitumpaa ja omaehtoisempaa kuin ulkona kuvaaminen. Ulkona on se vallitseva valo. Studiossa täytyy joutua opettelemaan valon käyttöä ihan eri tavalla.

Sly as a fox.

Samuli aloitti kuvailut nelisen vuotta sitten lomamatkoilla. Vuosi sitten maaliskuussa mies löysi tiensä studioon – sinne hän koukkasi Rauman Kameraseuran järjestämän kuvauskurssin kautta.

– Kuvaamisesta innostui, kun puolivahingossa sai jonkun hyvän kuvan. Ja sitten ihan tietoisesti pyrki toisintamaan sen.

80 vuotta täyttävä Kameraseura järjestää Kellariteatterissa studiokuvaustyöpajoja kerran kuukaudessa. Niissä studiokuvauksesta kiinnostuneet seuran jäsenet saavat käydä haastamassa oman osaamisensa.

Kuva, josta kaikki alkoi. Basement hatch on ensimmäinen kuva, jonka Jortikka koki tarpeeksi onnistuneeksi kilpailuun lähetettäväksi. Hetki on napattu Visbyn lomareissulta.

Älypuhelimet ovat tuoneet kuvaamisen jokaisen arkeen. Kuvia napsitaan vuodessa sadoittain, jopa tuhansittain.

Jortikka kertoo, että kun hän aloitteli kuvaamista, tuli automaattiasetuksilla läiskittyä menemään oikein kunnolla. Ja harvoinpa noita kuvia on tullut sieltä koneen syövereistä kaivettua.

Onko studiopotrettien ottaminen sitten lisännyt arvostusta valokuvaamista kohtaan? Näin ainakin epäilen – ja olen oikeassa.

– Todella! Ja etenkin kuvaajia, enemmän kuvanneita. He osaavat rakentaa täydellisen kuvaussetin ihan hetkessä.

Sitten Jortikka muistaa meemin, joka oli saanut hymyn huulille. Siinä on kuvapari, jossa vasemmalla on vanha mustavalkopotretti, päällä vuosi 2016 ja yllä sanat: "Honey, I found a picture of your grandmother."

Oikealla on paljastava selfie, joissain meemiversioissa myös koirafiltteri. Mutta vuosi päällä on 2090. Saatesanat ovat kuitenkin samat. Rakas, löysin kuvan isoäidistäsi.

Niinpä.

– Puhelinkuvaaminen on ehkä enemmänkin dokumentointia kuin valokuvaamista, Jortikka miettii.

Hän ainakin vaikuttaa huomanneen yhden asian: mitä enemmän kuvaamisesta ymmärtää sitä enemmän sitä arvostaa ja keskittyykin kuviin.

Ei se määrä, vaan se laatu.

Teoksessa Two poseeraavat namibialaisnaiset opiskelevat Raumalla.

Lisää Samulin otoksia voit käydä katselemassa miehen Instagram-tililtä tai Flickristä!