Instagram
Rauma

Otavassa on punainen lattia ja keltainen katto – sekä niin paljon nostalgiaa niiden välissä

Baarista poistuu mies, jolla on yllään farkkutakki ja farkut. Hän liikkuu yllätyksellisen määrätietoisesti, mitä nyt vähän hoippuen. Mies katoaa kulman taakse ja  lähestyn ovea, jonka särkeytynyt ikkuna kimaltelee kauniisti valoa tulvivalla kadulla.

– Saako sieltä lakritsiakin, kysyy nainen toiselta, kun kiipeän portaita legendaariseen kapakkaan. En aivan pääse jyvälle keskustelusta, joka onkin jo lakannut.

On aurinkoinen syysiltapäivä, kello vähän jälkeen puoli kahden. Aurinko sädehtii sisään ikkunoista, joita peittävät jo aikaa nähneet teippaukset.

Tuoksu on juuri sopivan tunkkainen, muttei mitenkään häiritsevän voimakas. Valo keltainen ja lämmin.

Huomaan, että minuun luodaan sekä epäileviä että kiinnostuneita silmäyksiä. Tilaan limsan ja etsin itselleni sopivan nurkan.

Selin minuun istuva mies naputtaa pöytää tasaiseen tahtiin. Jalassaan hänellä on tuliterät lenkkarit. Kello on 13.49. Hän kumoaa tuoppia, joka on nyt puolivälissä. Pöydässä on jo yksi tyhjä lasi.

Radiota taustoittaa tasainen puheensorina: vanhat tutut vaihtamassa kuulumisiaan. Kolikot kilahtelevat ja pelikone pitää tunnistettavaa kilkettään, välillä vähän kovempaa ja välillä hiljempaa.

Mies tyhjentää tuopin, nousee ja lähtee. Samassa hän kuitenkin palaa takaisin ja vie kaksi lasia tiskille. Ei niitä laseja kotonakaan pöydälle jätetä, tai ainakaan pitäisi jättää, ajattelen. Ja minua hymyilyttää. Tämä paikka on monelle varmasti oman olohuoneen jatke - tai jopa se ainoa oikea.

Vasta miehen mentyä huomaan nurkassa jököttävään Digital Thunderin. Käyn selailemassa läpi muutamia levyvaihtoehtoja. Vaihtohurinasta tulee hyvä mieli. Minun tekisi mieli laittaa joku kappale soimaan, mutta en kuitenkaan viitsi.

Ehkä siksi, että olen tutkimassa tunnelmaa, en luomassa sitä itse.

Kulmasohva on kulunut. Sen päällä nököttää viisisenttinen, kenenköhän lompakosta pudonnut. Seinät toistavat beigeä ja ruskeaa. Samat sävyt löytyvät verhoista. Kuppila henkii mystisen kutkuttavalla tavalla mennyttä elämää.

Joku voitti pelikoneesta reilun kourallisen. Kuulen, että kolmasosa kolikoista tiputetaan takaisin masiinan kitusiin.

Ovi käy. Nainen poistuu.

"Kulmasohva on kulunut. Sen päällä nököttää viisisenttinen, kenenköhän lompakosta pudonnut."

Sitten sisälle saapuvat mies ja koira. Istuvat minusta katsottuna baarin vastakkaisella seinämällä. Miehellä on edessään tuoppi. Sohvalla istuvan koiran eteen on jäänyt lasi.

Kastelemassani kuvassa on samalla jotain koomista, kaunista, surullista sekä haikeaa. Minun tekisi mieleni ikuistaa se kameran kennolle, mutta samalla tunnen kangaskassini pohjalla lojuvasta järkkäristä enemmänkin syyllisyyttä.

– Et sä varmaan siihen pöydälle tule, naurahtaa pelikonetta pelannut mies istahtaessaan samaan pöytään koiran ja tämän omistajan kanssa.

Musti vispaa häntäänsä ja onkin puoliksi pöydällä. Mies rapsuttelee ja halailee hauvaa, kunnes se ärähtää.

– Pyllystä katottuna vasemmalla mahassa taitaa olla joku kipeä kohta, mies selittelee.

Punatakkinen pelikonemies nousee ja laittaa tupakan suuhunsa. Myös koira ja omistaja nousevat ja lähtevät ulos.

Jään hetkeksi yksin.

Tuntuu, että täällä kyllä jätetään rauhaan, jos rauhassa haluaa olla; täältä saa ystävän, jos sellaista tarvitsee.

Baarityöntekijä keräilee laseja ja hymyilee minulle. Minusta tuntuu rauhalliselta ja nostalgiselta.

Pidän siitä, että kärpänen lentelee ympärilläni ja että sohvan päällä olevista tasoista näkee, mistä pölyä on pyyhkäisty ja mistä jätetty pyyhkimättä.

Paikassa on luonnetta, enkä ole hetkeen tuntenut oloani näin raukeaksi. Pysähtyneeksi. Ei ole kiire minnekään. On ihan ok vain olla.

"Pidän siitä, että sohvan päällä olevista tasoista näkee, mistä pölyä on pyyhkäisty ja mistä jätetty pyyhkimättä."

Kylmäkaapit surisevat. Ylläni olevassa katossa on muutamia reikiä. Vai ovatko nuo likaa? Punainen lattia ja puupaneelointi seinissä luovat kotoisan olon.

Huomaan, että nojaan kulmapalaan jo rohkeammin kuin heti tullessa. Sohvien patina kuuluu asiaan – ne ovat varmasti nähneet ja kuulleet paljon.

Biljardipöytää ei taidettu siirtää silloin, kun lattia on viimeksi maalattu, sillä hopeaiset jalat ovat saaneet oman osansa värisutien iskusta. Olen enemmän kuin yllättynyt, että seinällä on parikin pistoketta, joihin saa USB-johdolla puhelimen latinkiin.

– Mä otan varmaan vielä.. kyl se kolmosolut on, takaisin sisälle juossut pelikonemies huikkaa.

Punainen lattia. Keltainen katto. Ja niin paljon nostalgiaa niiden välissä. Toisilleen tuttuja tulee ja menee. En yhtään ihmettele, miksi juuri tämä baari on monen raumalaisen lempipaikka.

Lue myös